Uusi-Seelanti 4.11.-24.11.2003

4.11.2003 Uusi maa - uusi valuutta - sama visa
Aamulla heräsimme enemmän ja vähemmän pirteinä ja minä tosi köhäisenä. Luovutimme huoneemme klo 10 aikaan ja söimme ”herkullisen” aamiaisen hotellin bistrossa. Sitten kyselemään autovuokraamoilta autoa vuokralle. Ensin kokeilimme hotellin omaa matkapalvelua. He antoivat vain yhden mahdollisen paikan ja hinnaksi 39 $ / vrk. Eikä hintaa halventanut se, että ottaisimme samalta vuokraajalta auton vielä Eteläsaarellakin. Eli yhteensä 21 pv. Me päätimme vielä miettiä ja lähdimme katsomaan itse muutamasta paikasta. Löysimme edullisen tarjouksen jostakin mainoslehtisestä, joten eikun sen perään. Pitäisi paikan olla vielä melko lähellä hotelliamme. Tajusimme vasta pienen matkan perästä, että ei täälläkään ajatella jalankulkijoita juuri lainkaan (kuten ei ausseissakaan). Jouduimme kävelemään moottoritien yli melkoisen matkan, jotta pääsimme toiselle puolelle kaupunkia. Ja lisäksi ne rakensivat uutta liittymää motarille, kun oli isot rakennustyömaat pitkin katuja ja meinasi muutama katu ”kadota” rakennustyömaan alle. Onneksi kuitenkin kyselemällä selvittiin.
Ekassa vuokraamossa ei ollut Eteläsaarella pistettä, joten se siitä. Ohjasivat meidän pienen matkan päähän toiseen. Se olikin sama, josta YHA oli kysellyt. Mutta sen paikan vieressä oli vielä yksi vuokraamo (oli niitä tosin monta muutakin lähistöllä), johon menimme kyselemään. Siellä oli vuokrattavissa vielä tänä iltapäivällä auto ja samalta firmalta saamme sitten 11.11. Christchurchista 2 viikoksi auton. Hinta oli 32 $ / päivä. Eli ei siis paha ollenkaan (siis n. 16 € / päivä). Noh, autoa odotellessamme lähdimme pikavisiiitille Aucklandin keskustaan. Tosin lähdimme ensin erheessä väärään suuntaan, koska ”kartta oli väärin päin käsissä”. Eli emme aivan varmasti tienneet, missä olimme. Onneksi melko pikaisesti selvitimme olinpaikkamme, mutta matka keskustaan tuplaantui. No saipahan kävellä, vaikka tässä köhässä se ei kovin hyvää teekään.
Keskustassa oikeastaan halusimme taas SkyCityyn eli korkeaan torniin, josta näkee sitten kaupungin hyvin. Tornissa oli osa lattioista tehty pleksistä ja oli muuten tosi hurja tunne kävellä korkealla kaupungin päällä ja nähdä kaupunki jalkojen alla. Piti oikein pitää kiinni kaiteesta käveltäessä. Sieltä tornista muuten tekivät sellaisia hyppyjä alas vaijerien varassa. Näytti hurjalta! Ei olisi minun lajini. Tornin visiitin jälkeen lähdimme bussilla autovuokraamolle. Aluksi oli puhetta, että tulemme n. klo 2 mutta olimme paikalla vasta 3.20 ja kuulimme että meidät kuljetetaan vuokraamon toiseen toimipisteeseen lentokentälle hakemaan autoa. No saimme vielä sovittua, että mennessä voimme noutaa hotellilta matkatavaramme, niin ei tarvitse meidän enää luovia keskustaan. Auton saimme n. 5.00 pm eli melkoisen myöhään.
Päätimme kuitenkin ajaa vielä Rotoruaan saakka, meillä on vain 7 päivää aikaa täällä Pohjoissaarella. Rotoruaan tulee n. klo 8.00 pm. Matkalla oli alkanut sataa. Saimme YHA:lta Twin huoneen, melko siisti ja edullinen. Mutta huone oli kyllä pienen pieni. Valitettavasti hotellin oma bistro oli jo kiinni eli piti vielä mennä kaupunkiin syömään kun nälkä kurni vatsassa.

5.11.2003 Rikintuoksuinen Rotorua
Aamulla heräsimme tai piti herätä kellon soittoon, mutta “joku” unohtui aktivoida kellon. Mutta onneksi Sari katsoi kelloa ajoissa. Mutta aamiaisaika oli kuitenkin ohi. Lähdimme suihkujen jälkeen kaupungille etsimään aamiaista. Hyvä kahvila löytyikin, jossa söimme täytetyt leivät (onneksi oli kokojyväleipää). Hyvän aamiaisen jälkeen sitten infopisteelle ja karttakauppaan. Sieltä saimme tarvitsemat tiedot ja Uuden-Seelannin kartan. Lähdimme Maori-kulttuurikeskukselle.
Kerkesimme sinne juuri ennen Maorien esitystä. Se oli melko mielenkiintoinen. Vähän kuin hawajilainen musiikki. Täytyy kuunnella tätä samaa Tongalla ja Samoalla. Siellä kun on myös Maorien sukulaisia ja jälkeläisiä. Esityksen jälkeen lähdimme kiertämään keskuksen aluetta. Siellä oli paljon kiehuvia lammikoita ja mutalammikoita. Samoin höyryä tuli ”noin vain” aivan keskeltä maastoa. Näimme myös Uuden-Seelannin suurimmat geysirin, Pohotan, purkautuvan. Valtavasti höyryä, itse purkautuva, kiehuva vesi ”hukkui” valtavan höyrypilven keskelle. Mainittavan arvoinen lienee joka puolella leijaillut mojova rikin haju. Monet aukot maassa olivat höyryn mukana purkautuvan rikkihapon kellertäviä. Itse kaupungissakin oli muuten jatkuva ”ei-niin-tuoreen” kananmunan haju.
Mahtavien tuoksujen ja höyryjen jälkeen lähdimme BurgerKingin kautta (NAM!) jatkamaan matkaamme. Nyt päätimme ajaa tänään vain n. 100 km. Päädyimme paikkaan nimeltä Taupo. Siellä oli YHA varattu siis buukattu täyteen, mutta sieltä ohjasivat toiseen Backpackers paikkaan. Sieltä saimme tuplahuoneen kylppärillä edullisesti. Lähdimme vielä kaupungille katselemaan ja käymään kaupassa. Ostimme iltapalan itsellemme jonka söimme huoneessamme. Ostimme myös viiniä, josta Jarno väitti, että se haisi hieman samalle rikille kuin päivällä vierailukohteessamme. Liekö kuvittelua vai totta? Min en voinut nuhanenälläni varmasti mitään sanoa. Ja taas illalla kirimme tätä kirjaa kiinni ja Jarno luki samalla mitä ei saa vahingossakaan jättää katsastamatta Uudessa-Seelannissa.

6.11.2003 Laskettelua maapallon toisella puolella!
Aamulla heräsimme kelloon. Sari ainakin nukkui tukkoisen nenänsä takia tosi huonosti. Suihku onneksi piristi. Sari käyttikin melkein kaiken lämpimän veden. Jarno valitti ainakin kuuman veden vähyyttä. HUPS! Nyt söimme aamiaiseksi eilen ostamaamme mysliä. Hyvää vaihteeksi.
Päätimme mennä katsomaan Taupo järven eteläpuolella olevat vuoristot. Ne näimme aamulla jo Tauposta. Upeat! Lähdimme siis ajamaan niitä kohti. Vuoret olivat n. 2100-3000 m korkeita ja ylhäällä oli vielä lunta, onhan täällä kuten meidän toukokuu. Tie oli melkoisen mutkitteleva ja menimme melko kaukana itse vuorista. Mutta maisemat olivat kuvaukselliset. Päätimme ajaa mahdollisimman ylös vuorille. Yksi tie näytti menevän Mt. Ruapehulle. Siellä oli Whakapapa -niminen laskettelukeskus. Oli kummallista nähdä näin etelän lomalla lunta oikein kunnolla. Jarno päätti lähteä kokeilemaan rinteiden kuntoa oikein suksilla. Sari ei viitsinyt lähteä laskettelemaan, kun yskä on kova ja nuha vielä kovempi.
Seuraavassa Jarnon kertomaa laskettelusta: ”Joten vermeitä vuokraamaan. Niin, pitihän omaa hiihtopiiriä hieman laajentaa kun mahdollisuus oli. Joten kesätakki ja ohuet ulkoiluhousut päälle ja monoja sovittamaan. Hiukan perusvuokrasuksia paremmat sivakat alle ja mäkeen! Heti vaan ylös asti pari todella pitkää tuolihissiä, hienot maiset, hyvin alppimaiset, vaikka tulivuorella laskettiinkin. Pari ankkuria vielä ylös ja keskuksen korkein kohta oli tavoitettu; 2300 metriä. Hienot maisemat, erikoiset, kun lähes tasaisessa maastossa törrötti pari valtavaa vuorta. Kiersin nopeasti keskuksen läpi, sain pari oikein hyvää offari laskuakin, tuntui olevan oikein offari paratiisi. Rinteet olivatkin sitten niin raskasta mössöä, ettei pehmeillä vuokramonoilla meinannut radalla pysyä. Noh, pitkää loivaa mössön päällä surffaten – kivaa sekin. Ylhäälläkin oli melkein 15 astetta lämmintä, joten hiki virtasi kesävaatteista huolimatta. Jalat tärisi ja korkeus hengästytti. Aitoa puuhaa siis! Kyllä tänne talvella tulisi vaikka pariksi viikoksi hiihtämään. Pikaisen kierroksen jälkeen ”mössösurffia” alas varsin pitkä siivu, korkeuseroa ehkä 700 m, ettei Sari hermostuisi odottelun. Yksi suurista tavoitteista täytetty – ei ole ihan joka poika lasketellut päiväntasaajan eteläpuolella! JIHUU!”
Sari jatkaa: ”En minä odotteluun hermostunut. Tuohon kaikkeen aikaa meni vain tunti. Sukkela mies suksilla tuo Jarno.” Matka jatkui. Tarkoitus oli mennä seuraavaksi katsastamaan Waitomon luolat. Siellä on kuulemma muutama hieno luola katsottavana. Nämä kuitenkin jäisi huomiselle. Etsimme kuitenkin suht läheltä luolia yöpaikan. Saimmekin mukavan huoneen motellista noin 10 km päästä luolista. Söimme illalla vielä hotellin ravintolassa ja Jarno jututti erästä paikallista rekkakuskia. Kuski kertoili, että oli ehtinyt tänään ajamaan pohjoissaaren jo 1,5 kertaa päästä päähän. Ja ettei töiltä ja asuntolainan maksamiselta paljon vapaa-aikaa jää. Jarno totesi, että kuulostaa turhankin tutulta…

7.11.2003 Tippukiviä ja luonnonsiltoja
Heräsimme pitkästä aikaa pirteinä. Sarikin sai nuhasta huolimatta nukuttua hyvin ja oli onneksi melko hiljaista, vaikka iso tie menikin aivan motellin vierestä. Myslin ja teen jälkeen menoksi luolille. Päätimme mennä vain toiseen maksulliseen luolaan, Aranui –luolaan. Toinen oli (Waitomo caves) vesitäytteinen ja täynnä kiiltomatoja. Mutta kehtasivat pyytää molempien yhteiskäynnistä 45 $, joka oli meistä hurjan paljon. Yksi luolakäynti maksoi 25 $ (-10% YHA alennus). Se oli juuri kohtuullinen hinta. Täytyy kyllä myöntää, että Aranui oli todella upea tippukiviluola ja siellä oli opastettu kiertokäynti. Todella upea paikka! Tippukivi on muuten yllättävän painavaa ja kestää vuosia kasvaa.
Luolan jälkeen päätimme ajaa noin 80 km lenkin, jotta pääsisimme katsomaan muutamaa luonnon kohdetta matkan varrella. Tiekartastoon oli merkitty reitin varrelle ”Mangapohue Natural Bridge” – luonnon muovaama silta, PiriPiri –luolat sekä Marokapa –putoukset. Ensimmäinen oli silta. Tätä ei voi kyllä sanoin kuvata, millainen se silta oli. Aivan upea! Kävelimme pienen matkaa upeaa joen vartta sademetsän keskellä sillalle. Emme ensiksi edes huomanneet siltaa, ennen kuin Jarno katsahti ylöspäin ja huomasi sillan n. 30 metrin korkeudessa. Kuvat eivät valitettavasti kerro asiasta oikeaa kuvaa. Ei meinannut edes koko silta mahtua kuvaan.
Seuraavaksi matkan varrella tuli vastaan PiriPiri –luolat. Ne olivat kuin pienoisversio Aranui –luolista. Viimeinen luontoelämys tällä reissulla oli todella upea vesiputous. Se oli upea paikka. Vesiputous oli portaikkoinen ja melkoisen leveä. Valitettavasti vettä ei ollut runsaasti, mutta kuitenkin niin, että paikan tunnisti vesiputoukseksi. Ja kun tie vielä kiemurteli vuoristojen keskellä, oli päivän maisemaelämys kerrassaan upea.
Päätimme ajaa tänään Aucklandin pohjoispuolelle, koska tarkoitus viettää loppuaika pohjoissaaren pohjoisosissa. Meidän piti ajaa Aucklandin ohitustietä iltapäivän ruuhka-aikaan. Päädyimme kauniiseen Orewan rantakaupunkiin, joka sijaitsi n. 25 km Aucklandista pohjoiseen. Löysimme kivan backpackers paikan ja saimme edullisesti huoneen kaikilla herkuilla. Illalla kävimme syömässä pubi ruokaa edullisesti.

8.11.2003 Minimaaliset purevat koppakuoriaiset
Aamiaisen jälkeen lähdimme kaupungille. Tarvitsimme lisää filmiä, tähän saakka kun oli otettu vasta 28 rullaa, joten tahtia piti parantaa. Ostimme siis 10 rullaa hieman parempaa filmiä. Jos näillä nyt yrittäisi pärjätä edes Uuden-Seelannin reissun. Täällä tosin on niin paljon kuvattavaa, että filmiä palaa... Täytyy muistaa hyvissä ajoin hankkia reilusti filmiä ennen lähtöä Tongalle ja Samoalla, siellä se on kuulemma todella kallista ja vaikeaa saadakin paikoin. Vielä pattereita digikameraan ja sitten menoksi. Jatkoimme kohti pohjoista koukaten rannan kautta muutaman mutkaisen ja mäkisen pikkutien kautta. Jälkeenpäin emme muistaneet niiden teiden varsilta mitään kummallista, joten eivät olleet kummoisia reittejä.
Whangareissa kävimme ostamassa välipalaa: ”puolivalmis” salaatti, sämpylää, fetajuustoa sekä tonnikalaa. Pysähdyimme Helena Bayhin syömään. Helena Bay oli kaunis pieni rantakylä Bay of Islandsiin Russeliin vievän tien varrella. Söimme kivalla pikku piitsillä, jonka ainoa vika olivat ruohikossa asustelleet mäkäräisen kokoiset koppakuoriaiset, jotka purivat kipakasti vertamme imien. Lämpimästä ilmasta huolimatta oli pakko hakea pitkät housut ja sukat autolta, jotta yhteiselomme paikallisen faunan kanssa sujui rauhaisasti.
Jatkoimme pikkuruista rantatietä pohjoiseen tarkoituksena mennä Okiatoon ja sieltä lautalla Waikare Inlet -lahden yli Kerikeriin, mutta mutta... Kartanlukijamme (jääköön mainitsematta nimeltä) ei aivan ollut pysynyt kartalla ja käännyimmekin risteystä liian aikaisin päätyen uskomattoman kapealle, mutkaiselle ja mäkiselle pikku hiekkatielle, jota määränpäätämme arvuutellen jatkoimme kuitenkin rohkeasti kymmeniä kilometrejä. Tie kiersi lahden toiselle puolelle Opuaan, paikkaan jonne olimme olleet alunperinkin matkalla, tosin vasta seuraavana päivänä. Mutta täällä oltiin ja päätimmekin mennä lautalla Russeliin - toisin päin kuin alunperin suunnittelimme. Mutta ei kai kaikki maailmanympärimatkalla voi mennä ennakkosuunnitelmien mukaan - onneksi! Russelin leirintäalueelta löytyi ihan mukava cabin majoitus, vaikka olisi sitä voinut tietysti teltassakin yöpyä. Mutta lienee ikä vienyt suurimmat seikkailunhalumme mennessään, eipä tullut teltalle käyttöä vieläkään. Saapa nähdä jääkö teltta pussiinsa kotiin asti...
Ajoimme vielä niemen aivan pohjois- kärkeen, Point Topekaan, jossa Jarno uiskenteli (hrrrrrr..... kylmää kuin mikä) ja nautimme päälle muffinssit ja punaviiniä. Illalla haimme kaupasta nakkeja ja sämpylöitä sekä - uskomatonta, mutta totta, Emmental juustoa, jota paikallisesta kaupasta löytyi kuin ihmeen kaupalla. Vaan eipä se Eurooppalaisen esikuvansa veroiseksi osoittautunut, ei yllätys. Kokeilimme grillailla nakeista ja sämpylöistä vielä hodareita, mutta eipä tuo pullamössö ja vaatimattoman makuiset nakit herättäneet kovin suurta riemua joukoissa. Nälkä kuitenkin kaikkosi.
Myöhemmin illalla piti tietysti pyrkiä paikalliseen pubiin rugbya katsomaan ja olutta maisteleman, mutta kotijoukkueen ottelu oli tukkinut pubien sisäänkäynnitkin niin täysin, että katsoimme parhaaksi terveytemme kannalta, ettemme lähde tunkemaan fanaattisten fanien eteen ottelun ratkaisun hetkillä. Se olisi saattanut vaikeuttaa paikalliseen väestöön ystävällisten kontaktien luomista. Kävelimme kylän halki ja rantakatua pitkin takaisin ihaillen maisemia. Takaisin päästyämme omalla terassilla olut huiviin ja unten maille.

9.11.2003 Pohjois-saaren pohjoisin
Nukuimme melkein yhdeksään, mistä sitä unta riittikin? 10 aikaan olimmekin jo lautalla matkalla takaisin ja edelleen kohti pohjoista. Päätimme ajaa pohjois-saaren aivan pohjoisimpaan osaan, josta oli tosin sanottu, ettei siellä karun merimaiseman lisäksi ole oikein mitään nähtävää. Sää oli matkaan lähtiessä varsin pilvinen. Alkumatka taittui pitkin kaunista rantatietä, maasto oli hiukan tasoittunut, ei enää uskomattomia mutkia ja mäkiä jatkuvalla syötöllä. Teissä alkoi olla välillä oikein suoria pätkiäkin.
Tänään keksimme senkin, että miksi Aussissa oli useimmat tiet viiva suoria ja täällä NZ:ssa pelkkiä mutkia ja syheröitä edestakaisin; noh, engelsmannit kuljettivat aikoinaan tiet tänne pätkinä, kuin autoradan palasina. Suorien palasten paketti päätyi ausseille ja mutka osat tänne Uuteen-Seelantiin. Myöskin ne kavennuspalaset autoradassa päätyivät tänne, sillä sen verran usein täällä on kohtia, joissa toisen on väistettävä metsään ellei ehdi pysähtyä, kun vastaan tulee toinen auto. Sillat ovat nimittäin aivan suurimpia teitä lukuun ottamatta poikkeuksetta yksi kaistaisia, joten jompi kumpi suunta on aina väistämisvelvollinen.
Saaren pohjois-osaan vie yksi tie, eikä matkalla ole oikeastaan paljon mitään muuta ihmiseen viittaavaa. Siltä osin tämä väite, ettei pohjoisessa ole mitään nähtävää, pitikin paikkansa, mutta muuten olimme asiasta kyllä täysin toista mieltä. Maisemat olivat kauniin poikkeukselliset, hiekkadyyneineen ja autioine hiekkarantoineen. Joka paikassa niin täällä kuin Australiassakin ihmisillä oli tapana tulla piknikille näille pitkille ja autioille hiekkarannoille - kuinkas muutenkaan - kuin autolla. Niin siis perille asti, niin että kun autosta astui ulos, niin varpaat olivatkin jo melkein meressä ja piknik peitto laskettiin suoraan takakontin eteen hiekalle... Rantakyliin päättyvät tiet päättyvätkin poikkeuksetta suoraan mereen, rannalla ajetaan niin tavallisilla autoilla kuin nelivetoisillakin, naapuri kylään lyhin autotie kulkee usein rantaa pitkin, siis silloin kun ei ole nousuveden aika. Eipä tulisi mieleenkään meillä Pohjois-Euroopassa moinen meno.
Pysähdyimme puolessa matkassa taas piitsille piknikille hiekkadyynien ympäröimiin maisemiin. Täälläkin näkyi rannalla pidemmällä autoja siellä täällä, ihmiset olivat päiväpiknikillään ja uimassa. Piknikin jälkeen jatkoimme pohjois-kärkeen, maisemat olivat upeat . Kärki oli korkea mäki joka tippui jyrkästi loputtoman näköiseen Tyyneen Mereen, silauksena aivan kärjessä järjettömän yksinäisenä nököttävä kaunis ikivanha majakka, joka oli käytössä yhä, tosin sähköisesti valaisevana nykyään. Takaisin päin lähdettyämme poikkesimme kauniilla hiekkarantaisella lahdelmalla, jossa oli todella eristyksissä oleva valtion leirintäalue. Paikka olisi ollut kiva paikka yöpyä teltalla, mutta kun ei ollut ruokaa eikä vettä, jäi se haaveeksi, pakko lähteä sivistyksen pariin muonaa hankkimaan.
Koko pohjoiskärjen maisemia hallitsee tietysti meri, mutta vähintään yhtä hallitsevia ovat valtavat hiekkadyynit, joita näkyi koko matkan vähän joka puolella. Paluumatkalla ajoimmekin kärjen länsi reunalle hiekkadyynien juurelle ja kiipesimme ensimmäisen 10 metrisen dyynin päälle. Maisemat olivat varsin epätodelliset, vuorenkokoiset dyynit jatkuivat silmänkantamattomiin merta vasten, ei läikän läikkää vihreää missään. Ilman parempaa tietoa, olisi helppo sanoa olevansa vaikka Saharassa. Liikkuminen ja etenkin kiipeäminen oli vaikeaa, miten näin juokseva hiekka voikin muodostaa näin jyrkkiä seinämiä, lähes mahdottomia kiivetä. Jarno olisi halunnut kiivetä aina sen seuraavan dyynin yli, mitä sen takaa löytyisikään? Mutta Sari ei jaksanut kahlata hiekassa, joten sekin arvoitus (eli toinen toistaan samanlaisempi dyyni taas dyynin takana) jäi ratkeamatta. Takaisin ajoimme suoraa tietä majapaikkaamme Ahiparaan, josta löysimme edullisen majoituksen taas leirintäalueelta. Paikka ei ollut rannalla, mutta eipä näyttänyt paikkakunnalta löytyvän majoitusta merimaisemalla, vaikka merenrantakylästä kysymys olikin. Iltapalaksi hampurilaiset ja lohkopottuja (wedges) mukaan ja sitten rannalle syömään ja auringonlaskua katselemaan. Vuoret tosin nielaisivat aurinkomme ennen aikojaan, joten paras lasku jäi näkemättä.

10.11.2003 Maailman suurin ja vanhin puu?
Aamulla heräsimme kahdeksalta hyvin nukkuneina, mitä nyt Jarno tuijotteli töllöstä uutta mielilajiaan rugbya, Ranska-Irlanti ottelun, joka loppui vasta yhdeltä. Kyllä siitä rugbysta jotain järkeä alkaa löytyä suomalaisin silminkin, kun jaksaa tarpeeksi katsoa ja aprikoida, että mitähän ne isot miehet nytkin makailevat kasassa keskellä ruohotannerta.
Aamupalaksi kyhättiin, mitä kylän ainoasta grilli-ruokakauppa-kioski yhdistelmästä oli illalla löytynyt - muroja ja mysliä maidolla sekä iki-ihanaa WonderWhite vitivalkoista pullamössö paahtoleipää. Karmivaa - kunnon ruisleipä aamupala olisi täällä platinaakin arvokkaampaa meille maailman matkaajille. Liikkeelle lähdimme pikkuteitä pitkin kohti etelää, käytyämme katsomassa illalla löytämäämme erikoista ”hiekkaputousta” vuorenkyljessä, eräänlaista hiekkaista solaa, joka valui alas pitkin vuorenrinnettä kuin jäätikkö konsanaan. Ajoimme mutkaisia teitä läpi pienten kylien Rangioran lautalle, jolla ylitimme todella pitkän kapean merenlahden Raweneen ”kohtuullisella” 17 dollarin kertamaksulla.
Pian vuonomaisen lahden ylitettyämme saavuimme Waipoua Forest alueelle, jossa kasvoi tuhat vuotta vanhoja valtavia kauri puita. Arvelimme kaurin olevan jonkinlainen havupuu, valtavan kokonsa vuoksi, mutta pieleenhän se meni. Lehtipuitahan ne kaurit olivat. Ja suuria sellaisia. Uuden-Seelannin nähtävästi vanhin ja suurin puu kasvoi tässä metsässä, lähdimmekin patikoiden sitä etsimään, josko tuo pikku puu metsästä löytyisi. Ei se kovasti kehuttu metsä suomalaisesta kovin kummoiselta aluksi tuntunut, kyllähän me metsiä näemme. Sari totesi hetken polkua patikoituamme, että tuossa se taitaa olla se jättiläispuu, isohan se on, mutta Jarnopa olikin sen vanhan naavaparran äkännyt. Sarin ilme oli näkemisen arvoinen, kun hän sen puun metsältä erotti, ei ollut äskeinen ”iso” tämän rinnalla nimittäin tulitikkukaan, pariin minuuttiin ei Sari haukkomiseltaan saanut sanaa suustaan. Kaksi tuhatta vuotta vanha Tane Mohuta oli jotain, mitä lienee sanoin ja valokuvin lienee turha edes yrittää kuvailla. Niin uskomattoman valtavan massiivinen tuo puu oli jo kaukaakin katsottuna. Ei kovin korkean näköinen, mutta paksu kuin mikä. Mutta se karu totuus paljastui vasta, kun pääsimme vähän lähemmäs. Puu ei näyttänyt korkealta siitä yksinkertaisesta syystä, että sen halkaisija oli niin valtava, ettei puun mittasuhteita oikein järjellä käsittänyt. Korkeutta oli yli viisikymmentä metriä, mutta rungon ympärysmitta, 13 metriä, oli jotain aivan käsittämätöntä. Jättiläismäinen runko jatkui saman paksuisena ylös oksiston alkuun asti, eikä äimistelyllemme tullut loppua. Jarno laskeskeli päässään vähän matkaa rungon tilavuutta (yritti ainakin) ja tajusi, ettei sellaista yksityislukaalia taida Suomessa ollakaan, johon tuosta rungosta pilkotut halot mahtuisivat. Huikea! Kuvausyrityksemmekin olivat säälittäviä, ei sellaista optiikkaa olekaan, joka tuon massiivisen vanhuksen filmille vangitsisi. Pieni on ihminen maailman ihmeiden edessä. Ja sanaton.
Samassa paikassa nautitun PIENEN välipalan jälkeen jatkoimme kohti etelää. Arangasta ajoimme rantaan Ripiro Beachin alkupäähän, se on toinen n. 100 kilometrinen viivasuora hiekkaranta pohjoissaaren länsi rannalla. Sanovat, että nämä rannat ovat nopein autotie saarella etelästä pohjoiseen ja tietysti toisin päin. Kunhan ei yritä nousuveden aikaan. Ja kyllä näitä teitä käytetäänkin, siellä se on, yhdistetty highway ja sunny beach! Kaunis ranta, satojen renkaiden muodostamat ajourat vain olivat paikallista kieltä käyttäen makuumme ehkä hiukan ”out of place”. Me jatkoimme kuitenkin ”kunnon teitä” pitkin kaksi kertaa pidempää reittiä pitkin Baylys Beachille, siellä olikin leirintäalue, mutta kaukana rannasta ja meri meitä veti. Jatkoimme siis matkaa kohti Glinks Gullya, jossa paikallisen autoliiton mukaan oli myös leirintäalue. Dargavillen kaupungin infopiste kertoi siellä olevan teltta ja vaunupaikkoja sekä muutama vanha cabin eli asuntovaunu vuokrattavana yöpymistä varten. Info soitti vielä paikan isännälle ja kysyi onko vapaata - varausta ei tarvinnut jättää, ei ole kuulemma tungosta.
Dargavillessä kävimme kaupassa ja pitkästä aikaa ravintolassa syömässä.Sitten kohti Glinks Gullya. Paikka olikin keskellä ei mitään muutama loma asunto ja talo ristissä kauniin mereen laskevan solan alaosassa. Leirintäaluekin löytyi, mutta missään ei ollut ristinsielua. Ei siis yhtään ketään missään. Ajoimme alemmas kohti rantaa ja yhden talon edustalla olikin joku haravointi puuhissa ja hän osasi kertoa, että vanha eläkeläismies joka oli leirintäalueen isäntä asui viereisessä talossa, tosin kaikki talot olivat vierekkäin, montaa niitä ei ollut pienen pienessä ”kylässä”. Isäntä tuli availemaan jo aikoja sitten parhaat aikansa nähneen alueen sähköt ja vaunun ovet. Kovin hääppöiset eivät olot olleet, mutta enää emme jaksaneet lähteä etsiskelemään ja isäntäkin oli varsin mukava vanha ukkeli ja maisemat kauniit, eli eikun rohkeasti vaunua testaamaan.
Vuokraakin hän pyysi yöltä ”huimat” 10 dollaria. Illalla kävelimme kauniille rannalle katsomaan auringonlaskua ja nauttimaan hiukan punkkua ja kuuluja muffinsseja. Tuntui todella siltä, että olemme maailman laidalla. Jarno keksi, että täällähän se on nyt hyvä kokeilla hiukan tuota hiekkahighwayta, kun ei paljon ollut enää liikennettä eikä yleisöä ja nousuvesikin vasta tuloillaan. Eikun autoa hakemaan ja hyvinhän se ”hiekkatie” toimi, se on leveä ja todella tasainen sekä yllättävän kova. Satasta pystyi laskea menemään hiirenhiljaa ilman minkäänlaista rengasmelua tai tärinää. Tulihan tuokin luvaton ja vaaralliseksikin mainittu temppu sitten etuvetoisella vuokra-autollamme testattua. "Kyllä minä sen oikeastaan nyt ymmärrän ja osin hyväksynkin, että maassa jossa teiden rakentaminen on kallista ja hankalaa, paikoin mahdotontakin, miksei käytettäisi luonnon omia ratkaisuita." totesi Jarno. Mutta eivät ne autot tietysti sitä maisemaa paljoa kaunista tai rantoja ja merta ainakaan puhdista. Siksi kilometri pari riitti. Ja eikun takaisin leiriimme katselemaan meriveden nousua ja auringon laskua.
Pianhan ne kohtasivatkin ja me vetäydyimme rähjäiseen vaunuumme kapealle sängylle yötä viettämään. Paikan WC-rakennuksessa toimi valot muuten vain miesten vessassa, joten ainoina WC:tä kaipaavina elollisina olentoina leirissämme käytimme kummatkin sitä. Sari sitten kyseli, että mikäs se ihmeellinen metallinen seinä siellä miesten vessassa on? Hetken mietittyään Jarno vastasi naureskellen, että kusilaariahan tarkoittanet. Eipä ollut Sari ennen miesten WC:ssä käynyt ja moista löytöä tehnyt. Aina sitä oppii kaikenlaista uutta.